Kun lapsi sairastuu viikonloppuna, vakuutuksistakaan ei ole välttämättä apua. Tämä on tarina siitä, kuinka toimimattomasta päivystyksestä kärsivät aikuiset, lapset ja heidän vanhempansa. Toisin sanoen kaikki ikään ja sukupuoleen katsomatta.
Kyllähän tuo neljä tuntia voi odottaa. Terv. Kuopion kaupunki ja KYS
Lausetta ei toivoisi kuulevansa koskaan – eikä varsinkaan viikonloppuisin.
”Fionalla on silmätulehdus.”
Taudilla ei taaskaan ollut allakkaa. On lauantai. Tällaisia tilanteita varten on totta kai otettu lapsivakuutus. Pikaiset puhelut yksityisille kuitenkin paljastavat, ettei niillä ole tälle päivälle aikoja. Omalääkärille ei ole asiaa ennen maanantaita.
Taaperon oikea silmä valuu vihreää rähmää. Hän ei saa silmäänsä päiväunien jälkeen kunnolla auki. Tämä ei voi odottaa huomiseen. Lääkettä on saatava tänään.
Jäljellä on vain yksi vaihtoehto. Täytyy mennä lapsen kanssa päivystykseen.
Jokainen on varmasti kuullut kauhutarinoita päivystyksestä. No, tässä tulee yksi lisää.
Saavumme KYSin yhteispäivystykseen puoli kolmelta. Päivystyshuone on puolillaan. Päivä ei ole mitenkään erityisen kiireinen. Otamme vuoronumerolapun.
Kestää puoli tuntia, että pääsemme hoitajan arvioitavaksi. Fionan silmä on alkanut turvota ja se vuotaa edelleen vihreää rähmää. Vanhemman silmiin näky on kaikkea muuta kuin mukava.
Hoitajakin sanoo silmän näyttävän ikävältä. Hän mittaa varmuuden vuoksi lämmön. Sitä ei ole. Diagnoosi tulee heti: silmätulehdus. Hoitokeinoksi antibioottitippoja kumpaankin silmään. Kuuria on jatkettava kaksi päivää oireiden poistumisen jälkeen. Koko perheen pestävä kätensä hyvin.
Jossain muussa maassa tarina voisi loppua tähän. Nopea koukkaus apteekkiin ja lapsi pääsisi kotiin toipumaan.
Hoitaja ei voi kuitenkaan kirjoittaa reseptiä. Silmätippoja ei saa ilman reseptiä. Reseptiä ei saa ilman lääkäriä. Lääkärin luokse ei pääse ilman tuntikausien jonotusta.
Toinen hoitaja on antamassa taaperollemme esi-luokitukseksi kolme. Kirjaava päättä, että nelonen on sopiva. Edellinen hoitaja antaa meille käteen kaksi paperinenäliinaa. ”Pyyhkikää silmää odottaessanne noilla.”
Odotusajan pituudesta kukaan ei sano mitään. Eikä mistään muustakaan. Henkilökunta on lukkiutunut taktisesti koppeihinsa.
Odotustilassa ei näy potilaiden lisäksi ketään. Jos joku tulee näkyville, hän pysyy koko ajan liikkeessä ja häipyy viidessä sekunnissa. Eräs potilaista onnistuu tuntikausien odottamisen jälkeen pysäyttämään yhden hoitajan. Tämän vastaus on tyly: ”Valittakaa kaupungille, tämä ei ole minun aulani.”
Sitten hän menee kymmenen metrin päässä sijaitsevaan työtilaansa.
Puoli tuntia muuttuu tunniksi. Tunti puoleksitoista. Puolitoista kahdeksi. Fionan silmä on käytännössä muurautunut umpeen. Hän näyttää tappion kärsineeltä nyrkkeilijältä – ei, näky on vielä ällöttävämpi. Nyrkkeiljöiden silmä ei valu vihreää töhnää vaikka hän olisi saanut kuinka pahasti köniinsä.
Ja nyrkkeilijä pääsee aina nopeasti lääkäriin. Pieni lapsi ei. 1-vuotias on näissä asioissa täysin kaupungin armoilla – eikä Kuopion kaupunki tunnu hirveästi välittävän.
Yhteispäivystyksessä on kaksi lääkäriä. Yksi hoitaa hätätapauksia, toinen jäljelle jääviä eli sellaisia kuin Fiona. Välillä jälkimmäinenkin lääkäri tarvitaan hätätapauksiin. Jono etenee hitaasti ja väärällä tavalla. Potilaita lähtee päivystyksestä kesken pois, koska he eivät jaksa enää odottaa.
Tämä on suomalaisen tai ainakin pohjoissavolaisen terveydenhuollon tila lauantaina vuonna 2014. Viesti ihmisille on selvä: älkää sairastuko viikonloppuisin.
Näin kaupungissa joka mainostaa itseään Suomen parhaaksi kasvuympäristöksi lapsille.
Kello on melkein puoli seitsemän, kun lääkäri ottaa viimein Fionan vastaan. En ole laskenut, kuinka monta kertaa taapero on siihen mennessä itkenyt äitinsä perään tai ilmoittanut haluavansa kotiin. Liian monta – ja hän on kestänyt odottamista hämmästyttävän hyvin.
Lääkärin diagnoosi tulee heti: silmätulehdus. Hoitokeinoksi antibioottitippoja kumpaankin silmään. Salvaa yöksi. Kuuria on jatkettava kaksi päivää oireiden poistumisen jälkeen. Koko perheen pestävä kätensä hyvin.
Lääkäri on ystävällinen ja osaava sen seitsemän minuutin ajan, kun hän hoitaa Fionaa. Mutta korvaako se neljän tunnin odotusta? Ei. Avaako se tyttäreni umpeen muurautuneen silmän? Ei. Lämmittääkö se niitä lapsia ja aikuisia, jotka lähtivät tuntikausien turhan odotuksen jälkeen päivystyksestä vähintään yhtä kipeinä kuin olivat tulleet? Ei todellakaan.
Kun Elisa näkee Fionan silmän, hän alkaa itkeä. ”Miten ne voivat tehdä lapselle noin”, hän kysyy.
Julkinen terveydenhuolto ei ole ilmaista. Se rahoitetaan veroilla, joita lapsiperheen vanhemmat maksavat vuodessa pitkälti viisinumeroisen eurosumman. Mitä sillä saa?
Meille syntyi kolme viikkoa sitten toinen tyttö. Hän sai kaupungilta lahjaksi ”I love Kuopio”-bodyn. Nyt se näyttää irvokkaalta. Emme me halua lapsillemme yksipuolista kiintymystä vaativia mainoksia. Emme halua lisää parkkipaikkoja alatorille. Viidestoista uusi kauppakeskus ei lämmitä pätkän vertaan.
Kuopion päättäjät, imagotempuilla ette tee mitään. Miljoonainvestoinnit kumisevat tyhjyyttään niin pitkään kuin kuopiolaiset lapset eivät saa asiallista hoitoa ilman kohtuutonta odotuttamista.
Tyttäremme oikea silmä on edelleen ummessa. Mutta vasemmalla silmällään hän katsoo teihin, päättäjät. Olette hänelle selityksen velkaa.
Ei. Te olette hänelle muutoksen velkaa.
Puuroa lattialla 